thinking out loud

En ole paljoa puhunut blogin puolella menneestä syömishäiriöstäni, en oikeastaan ollenkaan. Se on sellainen asia, mistä saisi kirjan kirjoitettua, vähintäänkin useamman postauksen. Viime vuosien aikana olen kulkenut pitkän tien toipumiseen ja syömishäiriöstä puhuminen ei enää tunnu hankalalta, se ei ahdista, ei nosta esiin tunteita joita yrittäisin vältellä pakonomaisesti, eikä olo tunnu epämukavalta jonkun kysyessä menneisyydestäni. Joskus jopa tykkään kun keskustelu ajautuu siihen, että kerron tästä osasta menneisyydestäni. En siksi että voisin kerätä sääliä, sillä sääliin minulla ei ole vähintäkään syytä. Eikä myöskään sen takia, että haluaisin hirveästi itsestäni puhua. Olen alkuun varovainen uusien ihmisten kanssa, mutta tuttavuutta tehdessä minusta on helpottavaa, jos ihmiset tietävät mistä tulen. Syömishäiriö, ja sanotaanko että vaikea nuoruus on muokannut minua ihmisenä hyvin paljon, ja usein asenteideni ja elämään suhtautumiseni taustalla on juurikin menneisyys, joka on (vaikka kuoppaisen tien kautta) rikastuttanut nykyistä elämääni huimasti.

En nyt aijo koko menneisyyttäni avata, mutta mistä sitten tällainen pieni vilaus menneisyydestä tuli mieleen?
Olen elänyt viimeset vajaat pari vuotta, kärjistyneesti viimeviikkojen aikana niin täyttä elämää, että välillä pysähdyn miettimän että miten tämä on mahdollista. Pysähdyn ihmettelemään, miten kykenen nauttimaan elämästä näin paljon. Ero elämänlaadussa on niin valtava, että sitä on minun itsenikin vaikea käsittää. Järjettömän suuri ero on myös jaksamisessa; joskus jaksamiseni ei riittänyt edes perheenjäsenteni kanssa keskustelun ylläpitoon, nykyään näen kavereita lähes päivittäin vähintään koulussa, ja nautin heidän seurasta suunnattomasti. Käyn viikonloppuisin pikkureissuilla, ja nautin kokopäivän retkistä. Asioita, joihin minulla ei psyykkiset, eikä myöskään fyysiset energiat aina riittäneet. Hyvällä elämänlaadulla en todellakaan tarkoita sitä, että nykyään elämässäni en kohtaa vaikeuksia. Kyllä, elämä sisältää mutkia jokaisella ja kaikkien elämään kuuluu ahdistusta, vaikeuksia ja tunnemyrskyjä. Ero on siinä, että nykyään tunteet tulevat ja menevät. Elämäni 17-vuotiaaseen asti oli jonkinlaista ahdistuspilveä. Oli kyllä asioita joista nautin, mutta loppujen lopuksi mikään ei oikein tuntunut miltään. Muistan, kun olimme eräänä kesänä äitini kanssa Sveitsissä, alpeilla. Rakastan vuoria, varsinkin alppeja, kesää sekä äitiäni todella paljon. Olosuhteet olivat siis enemmän kuin suotuisat, mutta en vain kyennyt näkemään kauneutta ympärilläni. Katsoin, mutta en nähnyt. Nykyään tarvitsen vain pienen auringonlaskun vilauksen jossain pilvien välissä, ja henkeäni salpaa. Kun on ollut tilassa, jossa mikään ei tunnu miltään, on mahtavaa tuntea edes jotain. Tunnerikasta elämää ei tule vähätellä, negatiivisia tunteita mukaan lukien. Varsinkin näin syksyllä olen usein todella väsynyt, haluton ja olo on nihkeä. Olosuhteet on mitä on, suomesn talvi on pimeä ja kylmä, asia ei muutu miksikään vajoamalla epätoivoon. Kun olosuhteita ei voi muuttaa, on muutettava asennetta. Syksyyn kun siis kuuluu lukuisia negatiivisia tuntemuksia, on mietittävä suhtautuminen siihen uudestaan. Juuri nytkin kirjoittelen sängyn pohjalta, kynttilöiden valossa, väsyneenä. Otan kaiken irti mitä syksy tarjoaa. Voi hyvällä omallatunnolla maata sängyn pohjalla, juoda teetä, ja antaa itselleen luvan olla ihan rätti. Kun en taistele kaamosta (joka nyt toimii esimerkkinä yleisesti elämässä kohdattavista epämukavista asioista) vastaan, vaan hyväksyn pahan olon, ja toimin niin että se vaikeuttaa elämääni mahdollisimman vähän.

Kuten sanoin, toipumisen tie oli, ja on pitkä. Päästäkseni edes siihen, että tunnistan eri tunteita meni pitkä aika. Jotta osaa käsitellä tunteita, on osattava tunnistaa tunteet. Silloin niihin voi tarttua, ja toimia sitten tavalla joka palvelee omaa terveyttä. On myös uskallettava toimia tavalla joka on omaksi parhaaksi. Joskus se tarkoittaa sängyn pohjalla lojumista ja kavereiden tapaamisen perumista. Joskus se tarkoittaa kokeeseen lukemisen sijaan blogin kirjoittamista (omakohtainen, hyvin ajankohtainen esimerkki), tai kokonaisen suklaalevyn syömistä kerrallaan. Mitä milloinkin.


Nyt kun olen saanut taas pienen osan ajatuksistani kirjoitettua, on aika jatkaa historiankokeeseen lukemista. Mukavaa viikonloppua, ja ennen kaikkea talven saapumista kaikille!