läheisyyttä ja etäisyyttä

Oon viimeaikoina miettinyt kaikkia niitä oravanpyöriä mitä elämään sisältyy. Usein hyvä olo ja onnellisuus vie mennessään. Samaten huonot kokemukset ja ikävä olo voi ajautua samankaltaiseen oravanpyörään, ja yhtäkkiä kaikki tuntuu ikävältä.  Oon miettinyt tätä etenkin ihmissuhteiden kannalta.

 Ennen saairaalaan menoa, sairaalassa ollessani ja sieltä päästyäni ihmissuhteeni muotoutuivat täysin uusiin kuvioihin. Suurena syynä tähän oli tietenkin kaiken energian keskittäminen sairastamiseen ja siitä selviämiseen. Sairaalasta kotiuduttuani olin aika yksinäinen, ymmärrettävistä syistä. Olin kauan pois tutusta ympäristöstä, ja olin todella arka, ehkä vaikeasti lähestyttäväkin. Yksinäisyys on yksi edellämainituista oravanpyöristä. Yksinäisyys ruokki huonoa itsetuntoa, mikä puolestaan ruokki arkuutta, ja siten ei ihmisuhteitakaan ollut helppo lähteä rakentamaan. Itsetuntoni ei ollut suurimmillaan kotiuduttuani, olihan kaikki ihan uutta, jopa oma, normaalipainoinen kroppanikin.
En voinut peilata itseäni muihin, kun ei ollut sitä vakiporukkaa missä hengailisi. Koulussa tietenkin näin koulukavereita, jotka olivat täysin normaalipainoisia ja sitä kautta sain syömishäiriöstä toipumiseen kovasti tsemppiä, kun ihailin heidän itsevarmuuttaan ja tervettä kroppaa. Yksinäisyyteen se ei kuitenkaan vielä auttanut. En tiennyt mitä on normaali elämä, en tiennyt millaisten asioiden kanssa muut kamppailee. En tiennyt, onko omat kamppailuni (muut kuin syömishäiriö) normaaleja, vai onko kaikessa arkisissakin vaikeuksissa kyse jostain psyykkisestä häiriöstä.

Kuluneen yhden vuoden aikana oon saanut elämääni ihmisiä joista on tullut todella läheisiä minulle. Sen ohella, että oon oppinut tuntemaan heitä aina vain enemmän, oon oppinut tuntemaan myös itseäni. Oon oppinut mitä normaali elämä on ja mitä kaikkea siihen sisältyy. Oon oivaltanut paljon siitä, miten ihmisen psyyke toimii. Tajusin myös, että en ole ainut psykofyysinen kokonaisuus tässä maailmassa. Ja kaikki nämä oivallukset syntyivät ihmissuhteiden kautta.

Tänä syksynä kirjoituksiin valmistautuessa huomasin, kuinka kaikki muutkin stressaavat ja miten stressi heihin vaikuttaa. En ollut ainoa, josta tuntui välillä että hajoaa maan tasalle. Jos olisin ollut yksin, olisin ajatellut että sekoan, että olen edelleen liian heikko normaaliin arkielämään. Kun päästin ihmisiä lähelle, uskalsin puhua vaikeista asioista jotka vaivasivat. Avautumisen ollessa vastavuoroista, huomasin, että muut kamppailevat ihan samojen asioiden kanssa. Täysin normaalit, terveet ihmiset. Aluksi olin jopa yllättynyt. Muidenkin perheessä ON vaikeuksia, muitakin joskus ahditsaa olla 'minä'. Muutkin hukkuvat joskus yhteiskunnan luomiin paineisiin. Muitakin ahdistaa joskus herkutella, onhan fitnesskulttuuri luonut monien ajatuksiin valheen siitä että se on synti. Muutkin itkivät saadessaan huonon koenumeron. Voi vitsit. Luulin niin kauan, että olen ainut joka kamppailee tällaisten asioiden kanssa. Asiat joista en uskaltanut puhua, osoittautuivatkin normaaleiksi jokamiehen ongelmaksi. Korostan, että kyse on siis näistä ''arkisista'' kamppailuista, Luojan kiitos minulle ei selvinnyt että kaikki kamppailee syömishäiriön kanssa. Tajusin vain olevani terve, ja sen, kuinka ahdistavia asioita, vaikeita menneisyyksiä ja nykytilanteita sekä ajoittaisia hysteerikohtauksia (vähintäänkin naisilla) kuuluu elämään.

Edelleen opin muiden kautta enemmän itsestänikin. Ihmissuhteet, rakentavat sellaiset rakentavat itsetuntoa. Minulla ja eräällä äärettömän ihanan ystävättäreni kanssa on ''sopimus'' siitä, että sanomme ääneen niitä kehuja joita ajattelemme mielessämme. Ihan vain päivittäinen 'näytät kivalta', 'oot erityinen', 'olet tärkeä minulle' rakentavat huimasti itsetuntoa ja luottamusta. Sanokaa asioita ääneen, lupaan että saatte vähintään itsellenne hyvän mielen. Psykologienkin mukaan kosketus vahvistaa ihmisen itsetuntoa, kehontuntemusta. Halatkaa läheisiänne ja osoittakaa että he ovat teille tärkeitä. Vaikka tuntuu vaikealta, päästäkää ihmisiä lähelle, puhukaa asioista ääneen. Autatte sillä itseänne ja luultavasti myös toista. Ihmiset oppivat tuntemaan itseään peilaamalla itseään muihin. Omien epäkohtien myöntäminen ja hyväksyminen saattaa rohkaista jotakin toista suunnattomasti. Tästäkin lähtee eräänlainen oravanpyörä: kun päästät ihmisiä lähelle, opit tuntemaan heitä, heidän epäkohtiaan, ja samalla pidät heistä suunnattomasti. Silloin voi oivaltaa, kuinka joku voi myös pitää sinusta yhtä paljon kaikkine epäkohtinesi. Jos sinulla ei ole läheistä ystävää, saatat luulla olevasi ainoa vajaavainen ihminen, ethän tunne muita ihmisiä niin paljon että tuntisit heidän epäkohtiaan. Mutta eikö ole lohduttavaa, että mäkin luulin olevani ainut 'huono' ihminen? Se oli vain luulo, oman mielen valhe. Aika pitkän kaavan kautta, mutta halusin vain sanoa, että et ole sen epätäydellisempi kuin muutkaan. Se lähtee pienistä askelista eikä se ole helppoa, mutta puhu. Vakavat sairaudet eivät ole ainoita asioita joihin tarvitsee vertaistukea. Elämä on elämää.