thinking out loud

En ole paljoa puhunut blogin puolella menneestä syömishäiriöstäni, en oikeastaan ollenkaan. Se on sellainen asia, mistä saisi kirjan kirjoitettua, vähintäänkin useamman postauksen. Viime vuosien aikana olen kulkenut pitkän tien toipumiseen ja syömishäiriöstä puhuminen ei enää tunnu hankalalta, se ei ahdista, ei nosta esiin tunteita joita yrittäisin vältellä pakonomaisesti, eikä olo tunnu epämukavalta jonkun kysyessä menneisyydestäni. Joskus jopa tykkään kun keskustelu ajautuu siihen, että kerron tästä osasta menneisyydestäni. En siksi että voisin kerätä sääliä, sillä sääliin minulla ei ole vähintäkään syytä. Eikä myöskään sen takia, että haluaisin hirveästi itsestäni puhua. Olen alkuun varovainen uusien ihmisten kanssa, mutta tuttavuutta tehdessä minusta on helpottavaa, jos ihmiset tietävät mistä tulen. Syömishäiriö, ja sanotaanko että vaikea nuoruus on muokannut minua ihmisenä hyvin paljon, ja usein asenteideni ja elämään suhtautumiseni taustalla on juurikin menneisyys, joka on (vaikka kuoppaisen tien kautta) rikastuttanut nykyistä elämääni huimasti.

En nyt aijo koko menneisyyttäni avata, mutta mistä sitten tällainen pieni vilaus menneisyydestä tuli mieleen?
Olen elänyt viimeset vajaat pari vuotta, kärjistyneesti viimeviikkojen aikana niin täyttä elämää, että välillä pysähdyn miettimän että miten tämä on mahdollista. Pysähdyn ihmettelemään, miten kykenen nauttimaan elämästä näin paljon. Ero elämänlaadussa on niin valtava, että sitä on minun itsenikin vaikea käsittää. Järjettömän suuri ero on myös jaksamisessa; joskus jaksamiseni ei riittänyt edes perheenjäsenteni kanssa keskustelun ylläpitoon, nykyään näen kavereita lähes päivittäin vähintään koulussa, ja nautin heidän seurasta suunnattomasti. Käyn viikonloppuisin pikkureissuilla, ja nautin kokopäivän retkistä. Asioita, joihin minulla ei psyykkiset, eikä myöskään fyysiset energiat aina riittäneet. Hyvällä elämänlaadulla en todellakaan tarkoita sitä, että nykyään elämässäni en kohtaa vaikeuksia. Kyllä, elämä sisältää mutkia jokaisella ja kaikkien elämään kuuluu ahdistusta, vaikeuksia ja tunnemyrskyjä. Ero on siinä, että nykyään tunteet tulevat ja menevät. Elämäni 17-vuotiaaseen asti oli jonkinlaista ahdistuspilveä. Oli kyllä asioita joista nautin, mutta loppujen lopuksi mikään ei oikein tuntunut miltään. Muistan, kun olimme eräänä kesänä äitini kanssa Sveitsissä, alpeilla. Rakastan vuoria, varsinkin alppeja, kesää sekä äitiäni todella paljon. Olosuhteet olivat siis enemmän kuin suotuisat, mutta en vain kyennyt näkemään kauneutta ympärilläni. Katsoin, mutta en nähnyt. Nykyään tarvitsen vain pienen auringonlaskun vilauksen jossain pilvien välissä, ja henkeäni salpaa. Kun on ollut tilassa, jossa mikään ei tunnu miltään, on mahtavaa tuntea edes jotain. Tunnerikasta elämää ei tule vähätellä, negatiivisia tunteita mukaan lukien. Varsinkin näin syksyllä olen usein todella väsynyt, haluton ja olo on nihkeä. Olosuhteet on mitä on, suomesn talvi on pimeä ja kylmä, asia ei muutu miksikään vajoamalla epätoivoon. Kun olosuhteita ei voi muuttaa, on muutettava asennetta. Syksyyn kun siis kuuluu lukuisia negatiivisia tuntemuksia, on mietittävä suhtautuminen siihen uudestaan. Juuri nytkin kirjoittelen sängyn pohjalta, kynttilöiden valossa, väsyneenä. Otan kaiken irti mitä syksy tarjoaa. Voi hyvällä omallatunnolla maata sängyn pohjalla, juoda teetä, ja antaa itselleen luvan olla ihan rätti. Kun en taistele kaamosta (joka nyt toimii esimerkkinä yleisesti elämässä kohdattavista epämukavista asioista) vastaan, vaan hyväksyn pahan olon, ja toimin niin että se vaikeuttaa elämääni mahdollisimman vähän.

Kuten sanoin, toipumisen tie oli, ja on pitkä. Päästäkseni edes siihen, että tunnistan eri tunteita meni pitkä aika. Jotta osaa käsitellä tunteita, on osattava tunnistaa tunteet. Silloin niihin voi tarttua, ja toimia sitten tavalla joka palvelee omaa terveyttä. On myös uskallettava toimia tavalla joka on omaksi parhaaksi. Joskus se tarkoittaa sängyn pohjalla lojumista ja kavereiden tapaamisen perumista. Joskus se tarkoittaa kokeeseen lukemisen sijaan blogin kirjoittamista (omakohtainen, hyvin ajankohtainen esimerkki), tai kokonaisen suklaalevyn syömistä kerrallaan. Mitä milloinkin.


Nyt kun olen saanut taas pienen osan ajatuksistani kirjoitettua, on aika jatkaa historiankokeeseen lukemista. Mukavaa viikonloppua, ja ennen kaikkea talven saapumista kaikille!

vibes

Elämme jännittäviä aikoja: viikko biologian ylppäreihin. Teille muille kuin lukiolaisille ja biologiasta kiinnostuneille tää ei tietty merkkaa mitään, mutta mulla adrenaliini ja kaikenmaailman muut hormonit ja valmistaa mua koitokseen. Koen että tällä hetkellä mulla on päällä se niin sanottu 'hyvä stressi'. Saa nähdä miten viikonlopun jälkeen. Suunnitelma viikonlopulle on lukea porukalla. Ruokaa, ja lukemista. Ja ehkä vähän hölläämistä välillä.

En nyt halua antaa sellaista kuvaa että luen oikeasti koko päivän. Tavallaan joo, käytännössä en. Mulle tulee joskus hirveitä paineita siitä, kun kaverit sanoo 'lukeneensä koko päivän'. Silloin ajattelen että ite oon tosi laiska ja mun pitäis kyllä ruoskia itseäni enemmän, mutta oon huomannut että ite sorrun samaan. Sanon lukeneeni koko päivän, ja voi olla että muuta oleellista en koko päivänä tehnytkään. Yleensä kuitenkin selaan selailen välillä somea, saatan jutella vaikkapa äitin kanssa jossa menee helposti aikaa ihan huomaamatta, saatan käydä pihalla kuvaamassa, syömiseen kuluu (ainakin mulla) aikaa kun syön usein ja paljon, ym. Eli kyllä, saatan pyhittää päivän lukemiselle, mutta en todellakaan lue putkeen koko päivää. En ole sellainen joka siihen pystyy, hattua nostan niille joilla tämän pakaralihakset ja keskittymiskyky sallivat. Puheessa muutenkin liioittelen todella usein ja käytän hyvin paljon superlatiiveja ja mahtipontisia sanoja. Hulluna lukeminen ja viikon opiskeluputki ei välttämättä ole sitä miltä kuulostaa, ja uskon että en ole ainoa joka yhtyy tähän. Ei siis paineita vaikka jotkut kaverit pänttäisivätkin 24/7.

Elikkäs sitä ns. hyvää stressiä. Se tarkoittaa, että ihan hyvillä mielin odottelen ensi perjantain saliin marssimista eväspaketin kanssa. Koen osaavani asiat suht hyvin, saan kyllä vielä kerrata asioita paljon. Jännittävintä on se, että millaisia kysymyksiä kokeeseen tulee. Sattumoisin saattaa olla juuri vaikkapa munuaisen toiminnasta, josta voisin kertoa monta sivullista suoralta käsin. On sitten niitäkin  aiheita joiden vastaamiseen kuluisi paljon hikipisaroita ja kyyneleitä. Toivottavasti koko koe vaan ei muodostu näistä jälkimmäisistä.

Syksyn fiilistelyyn hyödynnän täysillä kaikki lenkit ja koulumatkat, nyt kun ei muuten vain tule pihalla kamalasti oltua. Enää ei opiskelukaan oo kannattavaa ulkona, vilustuisi vain. Nää värikkäät lehdet ja pitenevät illat on kylla omalla tavallaan ihania. Pitää vain olla tarkkana ettei ite vaivu myös horrokseen luonnon mukana.